Amerika

Itsestäänselvyys

Epätyypillisesti katsoin eilen “60 minuuttia” ja sain tarkkailla kanssakansalaisteni aivorungon toimintaa. Sanon aivorunko, koska heidän heidän ajattelunsa oli rajoittunut olemassaolevien tehtävien toistamiseen, johonka hieman lisänä vertailua edellisiin tuloksiin mutta ei paljon. Heidän ajattelunsa kantokyky ei koskaan ylittänyt sitä toistamista. Tämä muistuttaa minua juopuneista ihmisistä, jotka yrittävät kaksikymmentä kertaa työntää avainta lukkoon, ennen kuin asukas oven takana kärsivällisesti muistuttaa heidän olevan väärällä talolla.

Aiheena oli politiikka, josta nauttisin ellei se olisi niin itseään toistava. Tavallaan, kun olet tehnyt tutkimuksesi yhdestä keskustelunaiheesta ja keksinyt ratkaisun, ei siitä enää paljoa väittelemistä tai puhumista. Silti nämä ihmiset narisevat edelleen, aivan kuin sen seikan paljastuminen, että sikiö voi pieraista kolmen kuun ikäisenä, jotenkin mystisesti kumoaisi abortin oikeutuksen, tai että tiedemiesten tuumaaminen, että olemme 99,6% geneettisesti samanlaisia simpanssien kanssa 99,3%:n sijaan, tekisi meistä kaikista samanlaisia.

Ja niin rupattelu soljuu eteenpäin vaalista, mutta todella harvoin me näemme syvällistä aivotoimintaa — on epäviisasta tehdä niin julkisuudessa, koska se paljastaa kuinka älykäs olet ajateltuasi hetkessä jotain syvällistä — ja siten vastaukset ovat kuin kortit jaettuna pokeripelissä: uudelleenjärjestelyjä odotetusta, vihjeenä jokin korttiyhdistelmä, ja siten me asetamme panoksemme siihen. Jossain vaiheessa menin ulos pitennetylle tauolle ja olin iloinen yksinäisestä hiljaisuudesta, koska se ei sentään ollut niin viattoman pettävää.

Näkemykseni tässä elämän vaiheesa on, että useimmat ihmiset ovat harhaanjohdettuja, ja koska heidän aivonsa ovat nykyaikaisen elämän luoman datan ja tunteen huikean määrän hukuttamia, he tuskin pystyvät huomaamaan tuon harhaanjohdatuksen. He ovat kykeneviä katsomaan kymmentä arkkia paperia pöydällä ja valitsemaan oikean ratkaisun, olipa se sitten ohjelmistotoratkaisu tai auton osto, mutta siitä edempänä he ajelehtivat sisään päin turvaisaan paikkaan. Tämä paikka on eristäytynyt toistoon, ja usein pitää sisällään riittävästi tapoja pitää yllä heidän itsetuntoaan, että he voivat selvitä päivästä toiseen. Ollessaan jatkuvasti käsityskykynsä ylittävien kysymysten ja vaatimusten kohteena, he palaavat siihen mitä he tietävät ja ottavat sen epävakavasti, koska sen kanssa painiminen älyllisellä tasolla paljastaisi heidän rajallisuutensa.

Tietysti on poikkeuksia, mutta kun elää aikana, jolloin suosio on tärkeämpää kuin älyllinen tarkkuus, politiikasta tulee välttämätön puolustus. Tästä syystä älykkäät ihmiset joutuvat lähestymään totuutta hankalista kulmista ja yksityiskohtia nysväämällä, varmistaen että heidän työtään harvoin tulkitaan sen arvoisella tavalla. On vaikea syyttää heitä, kun tietää mitä tapahtuu todella kiistellyille professoreille ja yritysjohtajille sekä noitavaino mielialan, jota käytetään niihin, jotka rikkovat yhteiskunnan pyhät tabut. Ja lista näistä on pitkänlainen, eikä oleellinen tälle artikkelille.

Kun vääräoppinen älähtää, että yhteiskunta on menossa huonoon suuntaan, väitteen taustalla oleva oletus on, että kykenemättömyys kohdata totuutta. Elämme skitsofreenisella aikakaudella. Yksi “todellisuuden” taso on julkisesti hyväksytty totuus, joka kärsii kahdesta viasta: (1) konsensuksen löytäminen erilaisiin taipumuksiin suuntautuneiden ihmisten keskuudesta tuottaa alimman mahdollisen tekijän kompromissin ja (2) annettaessa vaihtoehto ilman välittömiä seurauksia, useimmat ihmiset valitsevat mitä he haluaisivat uskoa tai minkä he pelkäävät olevan totta.

Toista todellisuuden tasoa, maailma ristiinkytkeytyneenä ja toimivana ilmiönä, ei voida koskaan täysin kokea tai ymmärtää, koska me olemme sen sisällä ja osa sitä, joten voimme vain tietää sen mitä havaitsemme. Mutta kun me vertaamme kokemaamme ja tuloksia testeistä, jotka suunnittelemme vahvistamaan uskomustemme tarkkuutta, vastatine “todellisuudesta” tai “maailmankaikkeudesta” tai “maailmasta” on yhtäläinen. Siispä mihin tarkkuuteen asti meidän tarvitsee tuntea se tietääksemme mikä on oikein? Jos työskentelemme ylöspäin löytämiämme todettavia periaatteita myöten, jo vähäinen tieto auttaa meitä ennustamaan tulevaamme. Se tieto on mitä me muodollisesti kutsumme “todellisuudeksi”, ja vaikka se ei ole todellisuus, jos data on tarpeeksi tarkkaa, se on meille juuri niin tarkka kuin sen olla pitää.

Mutta ajalla, jolloin suosio, ja lisänä kuluttajan sekä äänestäjän näkemys, ovat paljon tärkeämpiä kuin tarkkuus, totuuden arvo on kyseenalaista. Tämä kirjoitus tähtää kyseenalaistamaan meidän totuuden arvostustamme ja osoittaa simppelin faktan: totuus on hyödytöntä, kunnes lakkaat ottamasta selviytymistä itsestäänselvyytenä ja ymmärrät, että tilastollisesti meidän lajimme on paljon todennäköisemmin kuolemassa pois kuin selviää ja jatkaa korkeampiin saavutuksiin. “Kuka kaipaa totuutta?”, eräs filosofi kerran tunnetusti sanoi, tarkoittaessaa tällä, että emme voi “todistaa” totuutta ihmisille, jotka eivät ole sille taipuvaisia, joten lopeta ajan tuhlaaminen ja ala soveltamaan sitä, mitä pidämme kauniina, joka sillä, että olemme syntyneet matemaattisseen universumiin, usein vastaa muodon ja toimen liittoa, jota sanomme kauneudeksi.

Me elämme skitsona aikakautena, koska mitä ihmiset vuorovaikuttaessaan ajattelevat halujensa olevan “todellisempaa” kuin todellisuus. Nykyinen henkinen sairautemme johtaa juurensa tästä asenteesa, joka syntyy, kun suuri joukko syrjäyttää älykkäämpänsä, ja kiitos etumatkan ja valmiin infrastuktuurin, jotka heitä kykenevämmät tekivät, on kykeneväinen hallitsemaan jonkin aikaa ennen kuin mätäneminen saavuttaa. Me kutsumme tätä joukkovallaksi, itsekkyydeksti tai jopa joukkokapinaksi, mutta sydämeltään joukko koostuu yksilöistä, jotka jakavat saman harhan: että mitä me haluamme on totta on todellisempaa kuin mikä on totta. Johtuuka ihmiskunnan virha pelkästä kypsyyden puutteesta, kuten 6-vuotias kohtaamassa ateriavalinnan parsakaalin ja jäätelön väliltä? Luonto toistaa rakenteitaan.

Mikä sallii meidän jatkaa on, että me pidämme selviytymistämme itsestäänselvyytenä. Me näemme tämän valtavan yhteiskunnan ympärillämme suurine koneineen ja tieteineen ja oletamme, ettei se koskaan voi epäonnistua. Mitä on jäljellä, muuta kuin jakaa saalis ja kiistellä loputtomiin siitä kuka saa mitäkin, samalla kun muutamat, jotka eivät välitä sellaisista moraalisista huolista, keräävät itselleen suuria omaisuuksia meidän kustannuksella?

Me emme voi pitää selvitymistämme itsestäänselvyytenä ja jäädä aloillemme, ilman että kohtaisimme ongelmia, kun meidän toimiemme (tai toimettomuutemme) liikkelle laittamat tapahtumat kärjistyvät. Nämä asiat vaativat aikaa, ja menneiden vuosisatojen aikana meidän esivanhempamme ja vielä varhaisemmat ovat olleet tyytyväisiä voidessaan poistaa ongalmat, lakaistessaan ne pois tiedolla, että tekojen seuraukset ovat kaukaisuudessa. Se ei enää ole kovin kaukana. Kun teknologia levisi Euroopasta ympäri maailmaa kuluneella vuosisadalla, maailman väkiluku ampaisi ilmaan ilman tietoakaan kasvun hidastumisesta. Panokset ovat entistä korkeammalla tämän teknologian aiheuttamien ympäristövahinkojen ja mahdollistamien uusien aseiden vuoksi. Meidän ongelmamme ympäristön kannalta ei ole  tila mihin mahduttaa kaikki nämä ihmiset, vaan heidän tarvitsemiensa ylläpitojärjestelmien vaatimat tila ja luonnonvarat, jotta heillä olisi nykyaikaiset elämäntavat. Ja tietysti saaste mitä se tuottaa: maisemoittain puristettua hylkytavaraa hajoamassa hitaasti ajan vaikutuksesta ja samalla imien hajoamistuotteet maaperään.

On merkityksetöntä valittaa ilman vastakkaista mielikuvaa paremmasta, ja mikä muodostuu periaatteeksi pienen ajattelun seurauksena, on mitä voisi kutsua naturalistis-futuristinen yhteiskunta: sivilisaatio, joka ymmärtää teknologian työkaluna eikä määränpäänä, kykenee erottamaan halut ja tarpeet, erottaa huolella pelimerkit todellisuudesta. Eittämättä tällaista sivilisaatiota vastustavat sellaiset, jotka se pelastaisi heiltä itseltään, koska se asettaa rajat heidän taloudelliselle ja sosiaaliselle vapaudelleen, mukaalukien heidän kykynsä ostaa ja heittää menemään teknistä romua. Sen sijaan, että se perustuisi konsekventialismille, isoveli utilitarismille, joka ehdottaa toimien olevan parasta yhteiskunnan kokonaisuudelle, jos useimmat ihmiset ajattelevat niiden tekevän heidät onnellisiksi, tämä perustuu johtajuudelle. Tällä tavoin se sulauttaisi yhteen menneisyyden viisauden teknologian suomien mahdollisuuksien kanssa.

Kuvittele pieni kylä tässä yhteiskunnassa, jossa olisi todennäköisesti enemmän pikkukyliä kuin suuria kaupunkeja. Työn tarkoitus on olla aikaansaava jäsen yhteisölle ja päästä kotiin mahdollisimman pian. Tämän seurauksena ihmiset työskentelevät ahkerammin ja nopeammin sekä ovat usein valmiita kuudessa tunnissa tai vähemmässä ja kotona perheineen tai ulkona ystävineen. Kodit ovat sisuksiltaan lähinnä puuta, kangasta ja kiveä. Teknologiaa saattaa olla näkyvissä, tietokone nurkassa ja muutama sähköpistoke, mutta yleisesti sitä ei ole paljon. Laitteet kuten kellot ja keittiövarusteet ovat metallista ja lasista, ja ne on suunniteltu kestämään koko elämän. Ei ole autoa, mutta saattaa olla golf-kärry. Ilmanraikastimet, televisiot, muovipakkaukset, digitaalinäytöt ja kaikki piipittävät laitteet ovat menneet samaa tietä Dodo-linnun matkaan.

Naturalistinen futurismi on nimeltään tällainen, koska se ei luovu teknologiasta ja palauta meitä mutamajoihin. Se vain yksinkertaisesti etsii sijan teknologialle ja ymmärtää, että tämän tapahtuvan mielihalupohjaisen todellisuuden kuoleman myötä. Se herättäisi muinaisen indoeurooppalaisen vir periaatteen, eli nähdä enemmän kuin yksilöt suurena tietoisuutena, jolle me kaikki olemme vektoreita, ja siten epäröimättä rakastaa kokonaisuutta se ei epäröi hoivata tai hankkiutua eroon, mikäli on mahdollisuus korkeamman tason järjestykseen. Naturalistis-futuristit eivät raivaa metsiä, vaan rakentavat niihin valikoiden. He eivät sokeasti kuluta maailmaa iPodeihin, listahitteihin, ulvoviin autoihin  ja televisioihin, vaan löytävät toimen jokaiselle laitteelle ja soveltavat sitä — tai kieltävät sen.

He kertovat meille, nämä nykyajan viisaat aivorunkoälyineen, että ihmiset ovat iloisempia meidän yhteiskunnassamme, mutta minä en ole vielä nähnyt yhtään viitettä siitä. He ovat rikkaampia, toki, ja elämä on helpompaa, mutta kyselyt rutiininomaisesti paljastavat enemmistön kaipaavan yksinkertaisempaa ja vähemmän rikasta elämäntapaa, jos heillä olisi enemmän aikaa perheelle ja muille tavoitteille. Syy miksi useimmat eivät pyri tähän on aivan yhtä yksinkertainen kuin syy miksi tästä ei saa puhua: mikä motivoi tavallisia ihmisiä rikkauksiin on pelko. Pelko, että ghetto kietaisee sisäänsä kodin. Pelko, ettei ole varaa terveysvakuutukseen tai oikeudenkäyntiin sellaisen sattuessa, ettei kykene kustantamaan lapsilleen luksuspäivähoitoa tai yksityiskoulua, jotta nämä pysyisivät erossa toivottumuuden suosta. Pelko, ettei ole rahaa ja on vanhana ghetossa, myrkkyjen ympäröimänä ilman rahaa syöpähoitoon tai edes eutanasiaan.

Silti, kun ihmisille antaa tilaisuuden puhua missä tabut eivät ole niin painavia ja yllyttää heidät puhumaan asioista niin idealisoidussa tilassa, että me nykyaikaiset funktionalistit luokittelemme ne (päivä)unelmiksi, vastaukset ovat samanlaisia, jos ihmiset vain ovat riittävän älykkäitä. He puhuvat romanttisista, idealistisista ja toiveikkaista asioista. Avioliitto on kuollut, mutta silti jokainen unelmoi täydellisestä vastaparista ja onnellisestä elämästä aina jälkeen. Uskollisuus ystävälle tai kansakunnalle on kuollut, mutta jokin riipii sielujamme ajatellessamme syytä, jonka puolesta kuolla. Puhumme kulttuurin kuolemasta, ja sen tarpeettomuudesta välittömän viestinnän ja 500 kaapelikanavan aikakautena, mutta sydämet sulavat, kun he puhuvat esivanhempiensa rituaaleista, asuttamista muinaismaista, asioista, joita me arvostamme… aikakautena, jolloin mielihalu on kuningas ja heitteillejättö normi, ihmiset kaipaavat jotain, mikä motivoi heitä enemmän kuin pelkkä mukaavuudenhalu. Kysyttäessä haluammeko mukaavuudenhalua vai todellisuutta, horjahdamme, koska kysymys itsessään on kuin kone: syöttö/tulostus. Annettaessa mahdollisuus piitää viivojen ulkopuolelle ihmiset antavat meille pelkkien halujen lisäksi sielu-tarpeita.

Nyt kun polku, jolle ihmiskunta on ryhtynyt, on näyttänyt meille selkeän päätepisteensä luonnontuhossa, kulttuurintuhossa, kaupunkirappiossa, loputtomissa pikkumaisissa sodissa, äänekkäissä syöpäisissä kaupungeissa ja yksinäisissä erillisissä poluissa kaukana muista, jotka ymmärtävät unelmiamme, ihmiset uudelleenharkitsevat nyky-yhteiskunta vaihtoehtoa. Ehkäpä on olemassa tie säilyttää etuisuudet ilman haittapuolia, he ajattelevat, koska nyky-yhteiskunta on enemmän “suunnitelma” kuin aineellinen kappale. Voimme motivoida itsemme toisin. On onnekasta, että he tekevät tämän, viimeisellä kisan varikkokäynnillä ohittavat korruptiomme ennen kuin se tulee maaliin, koska ymmärtämällä mitä me tahdomme haluamisen sijaan, meillä on mahdollisuus muutokseen. Joku päivä ihmiset saattavat ymmärtää; ihmiskunta ei vielä ole tuomittu. Huolimatta kaikista kielteisistä merkeistä ja lähinnä puhuvista aivorungoista, näen uuden tulevaisuuden avautuvan: missä selviytymistä ei pidetä itsestäänselvyytenä ja kamppailu itseämme vastaan sen hallitsemisen sijasta, maailman vuoksi.

|
Share on FacebookShare on RedditTweet about this on TwitterShare on LinkedIn